Päässäni pyörii liikaa ajatuksia. Osan mietteistä saan järjesteltyä, osan poistettua ja osa saakin olla luvan kanssa hujan hajan - ainakin toistaiseksi. Osaa mietteistä ei kuitenkaan voi poistaa mutta ne pitää saada siirrettyä pään ulkopuolelle, tuulettumaan ja ulkopuolelta tutkittavaksi ja muiden kommentoitavaksi. Laitan nämä mietteet siis yöpöydän laatikkoon. Laatikossa ei ole lukkoa, tönkimislupa myönnetty. Olkoot tämä samalla myös pientä tekstintuottamisen ja sanojen järjestelyn harjoittelua. Uskottelen kirjoittavani tätä blogia ensisijaisesti vain itselleni mutta tiedän sen olevan valhe. Vaikka en halua sitä ääneen sanoakaan toivon, että joku silmäpari näihin muutamiin riveihin tarttuisi jotain tuntisi, jopa kommentoisi.  Nykyisessä tiedon tulvassa toive lienee kuitenkin melko naivi. No, toivepa kuitenkin.

Mitäkö siellä päässä sitten jyllää? Tavanomaisia tavallisen ihmisen huoliahan siellä; huolia omasta hyvinvoinnista, jaksamisesta, rakkaudenkaipuusta, yksinäisyydestä, kaiken merkityksestä, taloudellisesti epävakaudesta... Nyt kuitenkin päällimäisenä on tuon suuren väistämättömän eli kuoleman kohtaaminen.

Äiti

Äidilläni todettiin syöpä ensimmäisen kerran vajaa kaksi vuotta sitten. Leikkaus ja hoidot menivät hyvin. Prosessina operaatio oli luonnollisesti varsin raskas. Tässä vaiheessa olo oli kuitenkin varsin luottavainen, olihan rintasyövästä selviytynyt varsin hyvin kolme naista aivan lähipiiristäkin, miksei siis äitinikin? Sehän nyt muutenkin on luonteeltaan selviytyjä, vaatimaton, uuttera ja myönteisesti suhtautuva nainen! Eikä edes seitsemääkymmentäkään. Vaan ottipa syövänperkele ja uusi vajaan vuoden sisällä, laajempana ja ärhäkkäämpänä. Luottavainen olo vaihtui suureksi huoleksi ja pahaksi ennakkoaavistukseksi.

Kuume on pitänyt äidin vuoteenomana nyt jo kolmatta viikkoa. Äidilläni on ollut tapana aina vähätellä sairaudensa vakavuutta, kai haluaa lastaan suojella. Tänään äiti ei kuitenkaan jaksanut puhelimessa puhua mikä ei ole lainkaan tyypillistä tuntemalleni naiselle. Äitini on luonnollisesti myöskin fyysisesti silminnähden heikontunut, laihtunut, kulkee kumarassa. Toivosta on pieniä murusia jäljellä mutta tuntuu, että murusiin tarttuminen on kivuliaampaa kuin kuoleman hyväksyminen.

Vakava tila on ollut tiedossa jo vuodenvaihteesta alkaen mutta silti asioiden hyväksyminen ja lähimmän ihmisen mahdollisen kuoleman kohtaaminen on oma prosessinsa. Vaikka yleensä saan jäsenneltyä ajatuksiani niin tämän kohdalla tuntuu yksinkertaistenkin lauseiden muodostaminen olevan haastavaa. Surutyötä en ole monenkaan pisaran edestä vielä vuodattanut mutta ehkä senkin aika tulee. Huomaan miettiväni ennakkoon jo käytännön järjestelyitä, mm. äidin asunnon tyhjentämistä. Onko tämä joku suojelumekanismi jolla täytetään surun tuomaa aukkoa?

Lisätietona mahdolliselle lukijalle mainittakoon, että isäni on ollut jo useamman vuoden puolittain halvaantuneena sairaalahoidossa. Hieman turhan aikaisin tipahtivat pois pelistä kumpainenkin.

- - - 

Kello näyttää jo pahoin liikaa. Onneksi sentään nukuttaa. Yöpöydän laatikkoon olisi paljon muutakin tungettavaa mutta niitä ehtii setvimään tuonnempana. Kävin kirjoittamani tekstin lävitse ja huomasin suhtautuvani tähän tekstin tuottoon turhan kriittisesti. Itsellenihän minun tätä piti kirjoittaa!